Viimeisin blogini sai alkunsa esikoisen odotuksen alusta, kun pissatikkuun piirtyi se maaginen toinenkin viiva. Intoa ja iloa oli pakko jakaa muillekin, olihan odotus todella toivottu ja äärimmäisen jännittävä. Kirjailin innosta piukeana olotiloja, neuvolakäyntejä, ja hytisin jännityksestä päästä ensimmäiseen ultraan. Elämä oli ihanaa ja odotusta täynnä, mitä nyt pelkotilat ja ahdistus taustalla hieman mörköili. Kaikki meni ihan valtavan hyvin, oppikirjamainen raskausaika, samanmoinen synnytys ja lopputuloksena ihana pieni tyttö, joka on koko elämäni valo.
Tänään, kolmevuotta ja kaksikuukautta myöhemmin istun tässä taas. Tuo viiva tikussa on nyt 2,5vuotias tyttäreni, joka mönkii unisena päiväuniltaan, ja pyytää piirrettyjä tabletilta. Elämä on siis valtavan paljon erilaisempaa, kuin tuolloin kolmevuotta ja kaksikuukautta sitten. Yksi asia kuitenkin täsmäsi raskaustestin 3v päivänä, nimittäin toinen plussa. Ei odotettu, ei aavistettu, eikä edes tekemällä tehty plussa, mutta siinä se olla möllötti. Taas itketti, tällä kertaa kauhusta ja ahdistuksesta. Mitä kaikki sanoisivat, meidän perheenhän piti olla jo valmis. Itkin kaksiviikkoa samalla yrittäjän uraani aloitellen. En tiennyt mitä tekisin, kaikki tuntui olevan umpikujassa, ja päätöksen teko ja jatkon suunnittelu tuntui väärältä, -oli lopputulema mikä hyvänsä.
Raskausviikolla 7 tunsin kovia kipuja alavatsalla, ensimmäisen kerran pelkäsin, että mitä jos tämä enhaluatätä -tunteen aiheuttanut tila viedäänkin minulta nyt pois. Ultrassa näkyi kuitenkin vahva, kyyneleet virtaavaan saava syke, ihan oikea ihmisen alku. Makasin, tuijotin ja itkin, juoksin kotiin ja ilmoitin miehelleni, että meille tosiaankin tulee vauva, eikä siitä enää tarvitse edes keskustella. Tässä vaiheessa ymmärsin, että vauvakuumeeni oli kytenyt pinnan alla jo pitkään. Haaveiden toteuttamiselle oli yksi suuri este, pelko, ja nyt joku muu päätti meidän puolesta ajan olevan oikea.
Pikkuhiljaa vanhat tutut möröt valtasivat pääkopan, mutta kerrasta viisastuneena päätin työntää ne syrjään. Ajattelin, että kun kerran viimeksikin kaikki meni hyvin noista tunteista huolimatta, niin miksi ei menisi nyt. Kaikella on tarkoitus, ja tämä vauva on nyt väkisin tarkoitettu meidän perheeseen ja eikun tulevaisuutta suunnittelemaan. Talonrakennus pitäisi ensivuodelta unohtaa, mutta ei se haittaa, onkin jotain paljon ihanampaa tiedossa. Kirjasin kalenteriin ylös äitiysloman alkupäivän, laskin äitiyspäivärahan määrittävän YELin kohdilleen, ja mietiskelin tulevan kevään äitiyslomaa. Esikoinen voisi aloittaa kerhon, ja me voisimme vauvan kanssa siivoilla ja lenkkeillä sen ajan. Pohdiskelin vauvan sukupuolta, ja ihmettelin ääneen, että miksi en ollut halunnut tätä jo aiemmin. No, tulisipahan nyt ihanteellinen ikäero, noin viikon vajaa kolmevuotta. Kuvitelkaa, ihankuin jostain oppikirjasta, terveellinen synnytysväli, hyvä palautumisaika ja ihanan helpossa iässä oleva esikoinen. Siis näinhän tän nyt kuuluu mennä!
Kävin ekassa neuvolassa viikolla 9, kaikki tosi hyvin, mitä nyt vähän painoa liikaa mutta no worries. Ultrassakin näkyi sukelteleva ihmistaimi, hyvä syke ja kaikkea. Viikkoja taisi olla aika tarkalleen 8+4. Päätin, etten nyt liikaa innostu kuitenkaan, kun onhan vaikka mitä riskejä vielä. Huonon olotilan ja jatkuvan väsymyksen lamauttaneena kerroin perheelleni, ja muutamalle parhaalle ystävälle, että tämmöistä olisi nyt luvassa. Kaikki olivat todella onnellisia, häkeltyneitä, mutta onnellisia. Muistuttelin silti, että alussa ollaan ja mikään ei ole varmaa, mutta iloitaan nyt silti. Ihminen on siinä mielessä jännä olento, että vaikka kuinka tietää ettei mikään ole varmaa, niin sitä silti uskoo siihen hyvään. Uskoo, että elämä on nyt tämmöistä, ja kohta meitä on neljä ja piste, vaikka olkapäällä istuva tyyppi huuteleekin, että olehan nyt kuitenkin varuillas!
Tuli raskausviikko 12. Tarkkaan ottaen maanantaiaamu, rv 11+0. Heräsin kellon soittoon 6:20. Kaikki muut oireet olivat hävinneet, paitsi sitkeä iskias/SI nivel -jomotus. Vatsassa ei vellonut tuttuun tapaan, rinnat eivät aristelleet urheiluliivejä, eikä vanha tuttu väsymys vaivannut kellon ajasta huolimatta. Uskottelin ja uskottelin, että tätähän tää on. Toinen kolmannes lähestyy ja olo helpottuu, ihanaa! Samalla kuitenkin tiesin, että ei tämä ole normaalia. Jollekin muulle tämä voi olla normaalia, mutta minulle tämä ei ole. Odottelin ja tunnustelin, sanoin kaikille raskaudesta tietäville, että nyt tuntuu tältä, ja tämä tunne on todella vahva. Kaikki tsemppasi, mies kysyi, että mikäs sillä siellä vatsassa olis ollessa, ihmiset toitotteli jo suht turvallisten viikkojen puolesta ja yrittivät uskotella, että kyllä kaikki on niinkuin kuuluu!
Ollaan ystäväni kanssa naureskeltu, että meidän äidinvaistoa ei ole edes olemassa. Kun jokainen asia saa huolen nousemaan, ja raskausaikana kokoajan on varma että kaikki ei ole hyvin, niin ei siihen tunteeseen enää voi edes luottaa. Mutta tällä kertaa se tunne oli erilainen, se taisi tosissaan olla se äidinvaisto, joka olikin olemassa. Ei itkettänyt eikä ahdistanut, oli vain vankka ja varma olo siitä, että ultrassa tulee huonoja uutisia. Yritin kuitenkin ajatella niinkin, että ehkä tämä on sitä samaa paniikkia vain kun esikoisesta, että jos nyt vain asennoidun tähän niin että vauvaa meille ei nyt tule, niin se pettymys onkin jo vähänniinkuin käsitelty ja iloiset uutiset tuntuvat tuplasti paremmilta. Tiedättekö, että kun tietää jonkun tapahtuvan niin ei se sitten tunnu niin pahalta, perisuomalainen pessimisti ei pety -virsi, ja eikun ultraan. Itkin jo tutkimuspöydälle päästessäni, vastapuoli vielä rauhoitteli, että ei nyt vielä surra! Meni ehkä puoliminuttia, kun näin sen naaman, mitä kukaan hyviä uutisia odottava raskaana oleva ei halua nähdä. Ruudulla ei näkynyt virkeä, raajojaan heilutteleva kaksitoistaviikkoinen, vaan paikallaan lepäävä pieni, vastaten noin viikkoa-puoltatoista nuorempaa. Ei sykettä.
Ja etukäteen pahinta pelkäävä ei pety ja sure? Paskanmarjat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti