Keskenmenon jälkeen

Ensimmäinen viikko siitä, kun asia selvisi, meni itkiessä. Järkytys ja shokki täytti koko kropan, enkä osannut tehdä tai sanoa mitään muuta kuin itkeä. Heti ultrasta päästyä ilmoitin viestillä kaikille raskaudesta tietäville, että vauvaa ei ole enää tulossa, ja järjestin työkuviot niin, että sain nuolla haavojani seuraavan viikon ilman paineita siitä, miten jaksan pysyä kasassa muiden silmien alla. Alkushokki olikin täynnä enemmän informaatiotulvaa siitä mitä on tapahtunut, missä vaiheessa ja miten tästä eteenpäin. Tuntui, että pää leviää ja valtava epäusko täytti mielen.

Alkujärkytyksen jälkeen sitä alkoi hyväksymään asian. Tämä meni nyt näin, enkä voi tehdä enää mitään. Silti surettaa edelleen aivan järkyttävän paljon. Vaikka raskaus oli vielä alkuvaiheessa, ja keskenmenolle oli varmasti todella hyvä syy, niin ei se vähennä tai poissulje sitä mitä koen.

On aivan äärettömän raskasta nähdä raskaanaolevia tai juuri synnyttäneitä ympärillä. Miksi muilla aina onnistuu ja meille kävi näin, toki tiedostan, ettei muiden onni ole meiltä pois. Tuntuu vain niin epäreilulta, kun tuttavaperhe saa neljännen lapsensa ilman ongelmia tai läpi raskauden tupakoivat tai narkkaavat saavat ehjiä ja terveitä vauvoja. Miksi me ei saatu? Itse uskon siihen, että kaikki tapahtuu tarkoituksella eikä syyttä, se onkin ainut asia josta saan lohtua. Ehkä vauva oli vakavasti sairas, ja onneksi tämä tapahtui nyt eikä loppuraskaudesta tai syntymän jälkeen. Silti ajatukset vaeltavat siihen, että tänään olisi raskausviikko 13+, ja fiilis ja elämä voisi olla nyt hyvin paljon erilainen. Samalla pelottaa tuleva huhtikuu ja laskettu aika, miten pahasti se sitten iskee vasten kasvoja, miten erilaista elämä voisikaan olla. Samalla pelottaa, suorastaan kauhistuttaa ajatus siitä, että jos tähän hullunmyllyyn uskaltaa enää ikinä elämänsä antaa, niin mitä vielä voikaan olla edessä. Lapsettomuutta, lukuisia keskenmenoja vai mitä? Olo on niin epätoivoinen, että normaali loppuun asti etenevä raskaus ja synnytys tuntuu nyt suoranaiselta lottovoitolta, eli mahdottomalta.

Viimeistään nyt sitä ymmärtää, että lapsia ei todellakaan tehdä, vaan saadaan.

*julkaistu myöhässä

Keskeytynyt keskenmeno

Neuvolan terveydenhoitaja ohjasi minut omalle lääkärille, koska sykkeen näkyminen ei ollut varmaa. Lääkäri ihmetteli paniikkiani, ja tuumasi vain, että eihän tässä ole mitään hätää. Huonot laitteet ja sillä tavalla, mutta äidin mielenrauhan takia voin kyllä kirjoittaa lähetteen naistentaudeille. Ihan ihanaa tsemppausta ja positiivista ajattelua, mutta tiedettiinhän me molemmat mikä se tilanne siellä oli ja yritys luoda turhaa toivoa tuntui suoranaiselta vittuilulta.

Naistelintautien poliklinikka oli tietenkin kiinni perjantaina klo 16. Jos tilanne ei ollut jo lähtökohtaisesti raskas, niin oloa ei varsinaisesti helpottanut, kun selvisi että gynen polin päivystys oli kuin olikin synnytysvastaanotolla. Siellä sitten kolme viimeisillään olevaa puhisemassa ja me sykkeetön ihmisen alku mukana. Tuntui kuin koko sairaala olisi ollut henkilökohtaisesti minua vastaan, viedäämpäs tää itkupilli nyt tonne alakertaan kattelemaan että mitä olis ollut edessä. Vaikka tiesinkin, että eihän se nyt aivan niin mennyt. 

Onneksi kätilö oli hienotunteinen, ja otti mut suoraan jonojen ohi ja pois siitä tilanteesta. Mutta voisimpa sanoa samaa minua hoitaneesta lääkäristä. Jos hänen sanavarastonsa olivat luokkaa "mitä teet täällä NYT, miksi et tullut virka-ajalla, ja eihän me nyt tämmösiä aleta viikonloppuna hoitamaan", niin se lienee kertoo kaiken oleellisen. Ei puolikasta sanaa, elettä tai ilmettä pahoittelusta, vaan hämmästelyä ja suoranaista vittuilua siitä, miksi olen tässä tilassa ja tänä iltana hänen kontollaan. Aikani pysyin asiallisena ja hienotunteisena, kunnes kuppi kippasi ja käytöstavat loppuivat kuin seinään. Mielenkiinnolla odotan omakantaan tulevaa tekstiä, epävakaa ja asiaton kenties? No, ehkä hänelläkin on jokin THE juttu jossa pääsee loistamaan. Vuorovaikutustaidot, kommunikointi, asiakkaan kohtaaminen ja asenne ne eivät ikävä kyllä olleet, toivottavasti ymmärtää ohjautua jollekin toiselle osastolle pikimmiten. Onneksi kätilöt korjasivat jälleen hänen jälkiään, sanomalla ne sanat joita voi tässä tilanteessa toivoa ja ohjeistamalla kotityhjennykseen, kun lääkärillä ei siihen enää riittänyt taidot tai mielenkiinto. 

Lähdettiin osastolta Cytotecien, kipulääkereseptien ja kirjallisten ohjeiden kera. Itkin ja pelkäsin, olin kuullut aivan järkyttäviä tarinoita kotikeskeytyksestä. Olin niin väsynyt henkisesti ja fyysisesti, että toivoin jopa pääseväni suoraan kaavintaan. Päätin aloittaa lääkkeet vasta seuraavana iltana, lauantaina, kun esikoinen pääsisi sunnuntaiaamuna mummin luokse pakoon itkevää äitiään. 

Tänään, kymmenentenä päivänä Cytotecien aloituksesta fyysinen puoli on toivottavasti ohi. Ehkä tästä voi selvitä, myös henkisesti. 

Uuden äärellä

Viimeisin blogini sai alkunsa esikoisen odotuksen alusta, kun pissatikkuun piirtyi se maaginen toinenkin viiva. Intoa ja iloa oli pakko jakaa muillekin, olihan odotus todella toivottu ja äärimmäisen jännittävä. Kirjailin innosta piukeana olotiloja, neuvolakäyntejä, ja hytisin jännityksestä päästä ensimmäiseen ultraan. Elämä oli ihanaa ja odotusta täynnä, mitä nyt pelkotilat ja ahdistus taustalla hieman mörköili. Kaikki meni ihan valtavan hyvin, oppikirjamainen raskausaika, samanmoinen synnytys ja lopputuloksena ihana pieni tyttö, joka on koko elämäni valo.

Tänään, kolmevuotta ja kaksikuukautta myöhemmin istun tässä taas. Tuo viiva tikussa on nyt 2,5vuotias tyttäreni, joka mönkii unisena päiväuniltaan, ja pyytää piirrettyjä tabletilta. Elämä on siis valtavan paljon erilaisempaa, kuin tuolloin kolmevuotta ja kaksikuukautta sitten. Yksi asia kuitenkin täsmäsi raskaustestin 3v päivänä, nimittäin toinen plussa. Ei odotettu, ei aavistettu, eikä edes tekemällä tehty plussa, mutta siinä se olla möllötti. Taas itketti, tällä kertaa kauhusta ja ahdistuksesta. Mitä kaikki sanoisivat, meidän perheenhän piti olla jo valmis. Itkin kaksiviikkoa samalla yrittäjän uraani aloitellen. En tiennyt mitä tekisin, kaikki tuntui olevan umpikujassa, ja päätöksen teko ja jatkon suunnittelu tuntui väärältä, -oli lopputulema mikä hyvänsä.

Raskausviikolla 7 tunsin kovia kipuja alavatsalla, ensimmäisen kerran pelkäsin, että mitä jos tämä enhaluatätä -tunteen aiheuttanut tila viedäänkin minulta nyt pois. Ultrassa näkyi kuitenkin vahva, kyyneleet virtaavaan saava syke, ihan oikea ihmisen alku. Makasin, tuijotin ja itkin, juoksin kotiin ja ilmoitin miehelleni, että meille tosiaankin tulee vauva, eikä siitä enää tarvitse edes keskustella. Tässä vaiheessa ymmärsin, että vauvakuumeeni oli kytenyt pinnan alla jo pitkään. Haaveiden toteuttamiselle oli yksi suuri este, pelko, ja nyt joku muu päätti meidän puolesta ajan olevan oikea. 

Pikkuhiljaa vanhat tutut möröt valtasivat pääkopan, mutta kerrasta viisastuneena päätin työntää ne syrjään. Ajattelin, että kun kerran viimeksikin kaikki meni hyvin noista tunteista huolimatta, niin miksi ei menisi nyt. Kaikella on tarkoitus, ja tämä vauva on nyt väkisin tarkoitettu meidän perheeseen ja eikun tulevaisuutta suunnittelemaan. Talonrakennus pitäisi ensivuodelta unohtaa, mutta ei se haittaa, onkin jotain paljon ihanampaa tiedossa. Kirjasin kalenteriin ylös äitiysloman alkupäivän, laskin äitiyspäivärahan määrittävän YELin kohdilleen, ja mietiskelin tulevan kevään äitiyslomaa. Esikoinen voisi aloittaa kerhon, ja me voisimme vauvan kanssa siivoilla ja lenkkeillä sen ajan. Pohdiskelin vauvan sukupuolta, ja ihmettelin ääneen, että miksi en ollut halunnut tätä jo aiemmin. No, tulisipahan nyt ihanteellinen ikäero, noin viikon vajaa kolmevuotta. Kuvitelkaa, ihankuin jostain oppikirjasta, terveellinen synnytysväli, hyvä palautumisaika ja ihanan helpossa iässä oleva esikoinen. Siis näinhän tän nyt kuuluu mennä!

Kävin ekassa neuvolassa viikolla 9, kaikki tosi hyvin, mitä nyt vähän painoa liikaa mutta no worries. Ultrassakin näkyi sukelteleva ihmistaimi, hyvä syke ja kaikkea. Viikkoja taisi olla aika tarkalleen 8+4. Päätin, etten nyt liikaa innostu kuitenkaan, kun onhan vaikka mitä riskejä vielä. Huonon olotilan ja jatkuvan väsymyksen lamauttaneena kerroin perheelleni, ja muutamalle parhaalle ystävälle, että tämmöistä olisi nyt luvassa. Kaikki olivat todella onnellisia, häkeltyneitä, mutta onnellisia. Muistuttelin silti, että alussa ollaan ja mikään ei ole varmaa, mutta iloitaan nyt silti. Ihminen on siinä mielessä jännä olento, että vaikka kuinka tietää ettei mikään ole varmaa, niin sitä silti uskoo siihen hyvään. Uskoo, että elämä on nyt tämmöistä, ja kohta meitä on neljä ja piste, vaikka olkapäällä istuva tyyppi huuteleekin, että olehan nyt kuitenkin varuillas! 

Tuli raskausviikko 12. Tarkkaan ottaen maanantaiaamu, rv 11+0. Heräsin kellon soittoon 6:20. Kaikki muut oireet olivat hävinneet, paitsi sitkeä iskias/SI nivel -jomotus. Vatsassa ei vellonut tuttuun tapaan, rinnat eivät aristelleet urheiluliivejä, eikä vanha tuttu väsymys vaivannut kellon ajasta huolimatta. Uskottelin ja uskottelin, että tätähän tää on. Toinen kolmannes lähestyy ja olo helpottuu, ihanaa! Samalla kuitenkin tiesin, että ei tämä ole normaalia. Jollekin muulle tämä voi olla normaalia, mutta minulle tämä ei ole. Odottelin ja tunnustelin, sanoin kaikille raskaudesta tietäville, että nyt tuntuu tältä, ja tämä tunne on todella vahva. Kaikki tsemppasi, mies kysyi, että mikäs sillä siellä vatsassa olis ollessa, ihmiset toitotteli jo suht turvallisten viikkojen puolesta ja yrittivät uskotella, että kyllä kaikki on niinkuin kuuluu!

Ollaan ystäväni kanssa naureskeltu, että meidän äidinvaistoa ei ole edes olemassa. Kun jokainen asia saa huolen nousemaan, ja raskausaikana kokoajan on varma että kaikki ei ole hyvin, niin ei siihen tunteeseen enää voi edes luottaa. Mutta tällä kertaa se tunne oli erilainen, se taisi tosissaan olla se äidinvaisto, joka olikin olemassa.  Ei itkettänyt eikä ahdistanut, oli vain vankka ja varma olo siitä, että ultrassa tulee huonoja uutisia. Yritin kuitenkin ajatella niinkin, että ehkä tämä on sitä samaa paniikkia vain kun esikoisesta, että jos nyt vain asennoidun tähän niin että vauvaa meille ei nyt tule, niin se pettymys onkin jo vähänniinkuin käsitelty ja iloiset uutiset tuntuvat tuplasti paremmilta. Tiedättekö, että kun tietää jonkun tapahtuvan niin ei se sitten tunnu niin pahalta, perisuomalainen pessimisti ei pety -virsi, ja eikun ultraan. Itkin jo tutkimuspöydälle päästessäni, vastapuoli vielä rauhoitteli, että ei nyt vielä surra! Meni ehkä puoliminuttia, kun näin sen naaman, mitä kukaan hyviä uutisia odottava raskaana oleva ei halua nähdä. Ruudulla ei näkynyt virkeä, raajojaan heilutteleva kaksitoistaviikkoinen, vaan paikallaan lepäävä pieni, vastaten noin viikkoa-puoltatoista nuorempaa. Ei sykettä. 

Ja etukäteen pahinta pelkäävä ei pety ja sure? Paskanmarjat.